Kahden numeronäppäimistön mysteeri – design-etsivän tarina

Tapaus sai alkunsa Teams-puhelusta, kuten niin monet tarinat  suunnittelijan elämässä. Vatsanpohjaani hiipi pahaenteinen tunne, että olisi parempi jättää vastaamatta. Mutta kuinka voisin kääntää selkäni hädässä olevalle asiakkaalle?

Puhelun aikana asiakas kertoo tarvitsevansa käyttöliittymän kassajärjestelmänsä kirjautumista varten. Minulta tarvitaan suunnitelma kosketusnäytöllä toimivalle numeronsyöttökentälle. "Ihan tavallinen numeronäppäimistö?", huokaisen helpotuksesta ottaessani pitkän siemauksen matchateestäni. Pitäisi olla helppo homma.

Kovaksikeitettynä suunnittelijana haluan kuitenkin ymmärtää vakiintuneita suunnittelukäytäntöjä ennen kuin ryhdyn toteuttamaan yksinkertailtakin vaikuttavia toimeksiantoja. Tapauksen ratkaistakseni minun täytyy ensin ymmärtää, miten numeronäppäimistöjä tällä hetkellä käytetään – ja mistä niiden konventiot ovat peräisin.

Tutkimustyöni alkaa mekaanisista laskimista. Vaeltaessani internetin synkkiä ja ruuhkaisia katuja törmään kahteen nimeen, jotka herättävät kiinnostukseni. Ensimmäinen on ranskalainen insinööri Jean-Baptiste Schwilguć. Vuonna 1844 hän kehitti ensimmäisen toimivan prototyypin näppäimistöohjatusta laskinkoneesta. Laite oli ensimmäinen, jossa oli numeerinen näppäimistö – yksittäinen näppäinrivi numerosta 1 numeroon 9. Toinen johtolankani on amerikkalainen keksijä David Sundstrand. Vuonna 1911 hän keksi laskukoneen, jossa käytettiin ensimmäistä kertaa niin sanottua "3×3 above zero" -näppäinjärjestystä. Tästä järjestyksestä tuli laajalti omaksuttu standardi, ja 1960-luvulta lähtien se on ollut vakioasettelu laskimissa ja tietokoneiden näppäimistöissä.

Mutta miksi juuri tästä numerojärjestyksestä tuli niin suosittu? Yksi syy näyttää olevan Benfordin laki, tuttavallisemmin "ensimmäisen numeron laki". Sen mukaan pienemmät numerot, kuten 0, 1, 2 ja 3, esiintyvät huomattavasti useammin kuin suuremmat. Suunnittelun näkökulmasta tämä tarkoittaa, että niiden tulisi sijaita alhaalla, lähellä enter-näppäintä, helpomman ulottuvuuden ja paremman ergonomian saavuttamiseksi.

"Tässä se konventio on", sanon ja kaadan itselleni toisen kupin kuumaa matcha-teetä. Juuri kun olin tyytyväisenä vakuuttunut löytäneeni oikean vastauksen, esiin nousi uusi historiallinen johtolanka – enkä voinut muuta kuin seurata sen jalanjälkiä.

1950-luvulla puhelinten maailma oli siirtymässä vanhoista pyörivistä valitsimista numeronäppäimiin. AT&T-niminen yhtiö teetti insinööreillään käyttäjätutkimuksia selvittääkseen, minkälaisen näppäinjärjestyksen käyttäjät haluaisivat näihin uusiin DTMF-numeronäppäimistöihin.

Yllättävää kyllä, perinteinen laskimista tuttu järjestys ei pärjännyt kovin hyvin – käyttäjät suosivat vasemmalta oikealle ja ylhäältä alas etenevää järjestystä.

1960-luvulla 1-2-3-näppäinjärjestys vakiintui ja on sittemmin omaksuttu puhelimissa alan standardiksi. Tämän järjestyksen suurin etu on, että se muistuttaa numeroiden järjestystä vanhanaikaisissa puhelinkäyttöliittymissä – pienet numerot ovat ylhäällä ja 0 alhaalla. Se noudattaa myös lukujärjestystä vasemmalta oikealle ja ylhäältä alas, mikä tekee siitä intuitiivisemman länsimaisille käyttäjille.

Kaikki tämä pistää pääni pyörälle. Tutkimukseni johti kahteen erilliseen numeronäppäinkonventioon. Mistä tiedän, kumpaa minun pitäisi käyttää asiakasprojektissa?

Kuljen hämmentyneenä pitkin Helsingin pimeitä, sateenkastamia katuja. Epätoiveisena ja väsyneenä törmään yksinäiseen pankkiautomaattiin. Matchateeni on loppu, joten syötän korttini nostaakseni lähikauppareissulle kahisevaa. Kun alan näppäillä PIN-koodiani, saan oivalluksen: kyse ei ole KONVENTIOISTA vaan KONTEKSTISTA.

Selaan vimmaisesti muistiinpanojani. Vastaus on kristallinkirkas: käyttötapauksen tulee ohjata suunnittelutyötä. 1-2-3-järjestystä käytetään yleensä puhelinnumeroiden, PIN-koodien ja muiden tunnisteluonteisten numerosarjojen syöttämiseen. Nämä numerot ovat abstrakteja. Niillä ei ole MERKITYSTÄ. PIN-koodeihin tai puhelinnumeroihin voisi yhtä hyvin käyttää kirjaimia tai vaikkapa emojeja – numerot vain sattuvat olemaan helpompia muistaa.

7-8-9-järjestys on asia erikseen: sitä käytetään pääasiassa laskimissa ja konkreettisten määrien syöttämiseen. Nämä numerot TARKOITTAVAT jotain. Niitä ei voisi korvata emojein – ellet halua saada kuukausipalkkaasi hymiöinä.

Kyse ei ole KONVENTIOISTA vaan KONTEKSTISTA.

Kunhan tämä ero kontekstien välillä on selvä, voidaan numeronsyöttökenttä suunnitella monella tavalla. Useamman järjestyksen käyttäminen voi hyvinkin olla perusteltua jos numeroilla on eri merkitys eri yhteyksissä. "Mysteeri on vihdoin ratkaistu", murahdan itsekseni samalla kun kun kaadan itselleni lasillisen juuri ostamaani matchateetä ja avaan Figman. On aika käydä töihin.